Liikkujan ravitsemuksessa on menty aika lailla eteenpäin parin viime vuosikymmenen aikana. Olen työskennellyt urheiluravitsemuksen parissa koko työurani ja todistin, kuinka 1990-luvulla ravitsemuksen perusasioita ei tiedetty eikä niistä oikeastaan välitettykään. Tuolloin asioissa yritettiin oikoa ravintolisillä, oli sitten ravintolisänä kyseessä sinänsä toimiva kreatiini tai jokin lukuisista turhanpuoleisista ravintolisistä. Tulosta ei tule, jos perusasiat ovat pielessä. 1990-luvulla ruokavalio oli usein aivan liian kevyttä ja vähärasvaista, koska tuolloin ulkonäkökeskeisyys hallitsi vahvasti. Vähärasvaisuudesta ruokavalion kulmakivenä on kuitenkin pitkälti päästy jo eroon.
Asiat eivät menneet juurikaan parempaan suuntaan 2000-luvun alussa, jolloin ulkonäkökeskeisyys hallitsi edelleen. Vastaukseksi nousi tällä kertaa vähähiilihydraattisuus – nyt liian kevyesti syövät ihmiset olivat vieläkin isommassa liemessä kuin aiemmin. Hiljalleen alkoi kuitenkin myös valjeta, että urheiluravitsemuksessa on ennen kaikkea kyse perusasioista: syöthän tarpeeksi, saathan riittävästi ravinteita ja ajoitathan syömiset oikein. Nämä perusasiat alkoivat jossain määrin toimia, ja liikkujien ja urheilijoiden mielenkiinto hyvään syömiseen alkoi vakiintua. Vähähiilihydraattisuuden mukanaan tuoma melko harhainen ajatus hiilihydraattien lihottavuudesta on hiukan vaimentunut, mutta elää valitettavasti edelleen sitkeässä. Syömisessä ei varsinaisesti lihota rasva tai hiilarit itsessään, vaan se ettei syömisessä ole riittävää määrää, rytmiä ja laatua, puhumattakaan kehon kuuntelemisesta tai joustavasta ja stressittömästä mielestä.
2010-luvulla huomio kiinnittyi enemmän perusasioihin
2010-luvulle tultaessa asiat alkoivat parantua. Tuolloin syntyi järkeviä ja suosittuja blogeja, jotka auttoivat keskittymään urheiluravitsemuksessa olennaiseen. Ympäri maata alkoi olla yhä enemmän hyvin koulutettuja urheiluravitsemuksen ammattilaisia, ja näitä ammattilaisia tuli mukaan urheiluakatemioihin ja liikunnan organisaatioihin. Tällöin syömisen laatuun, lajikohtaisiin painopisteisiin ja periodisointiin kiinnitettiin yhä enemmän huomiota. Perusasiat alkoivat löytää paikkansa ja niihin todella yritettiin keskittyä. Kaukana alkoivat myös olla ajat, kun liikunnasta kiinnostunut ei syönyt paljoakaan tai hyvin heikkolaatuisesti mutta luuli proteiininappien (kuka muistaa?) tai palautusjuoman ratkaisevan pelin.
Entä missä ollaan nyt? Tosiasia on, että ulkonäkökeskeisyys vaikutus edelleen urheiluravitsemuksessa. Keskeinen ongelma on yhä liian kevyt ja lihomispelkoinen syöminen. Kokeneet urheilijat tai sosiaalisen median vaikuttajat kertovat jatkuvasti, kuinka ovat kipuilleet riittämättömän syömisen kanssa. Ja hyvä että kertovat, sillä teema on pyörinyt mukana niin pitkään, että tarvitaan kaikki keinot jotta liikkujat uskaltaisivat alkaa syödä reilusti ja vapautuneesti. Tämä on urheiluravitsemuksen tärkein tekijä: jos syö liian vähän, niin kehitystä ei tule, vaikka kaikki muut nippelit olisivat kunnossa.
Tästä haasteesta huolimatta perussyömisessä on jo paljon hyvää teknisellä tasolla. Ei tarvitse olla kovin usein kertomassa, että kasviksia kannattaa syödä ja proteiinia on hyvä olla aamupalalla vaikka lähemmäs 20 grammaa. Vaikka lihomisen pelko istuu yhä tiukassa, niin monelta taholta tuleva viesti sen tärkeydestä, ettei syömisessä ole pipo liian kireällä, on alkanut kantaa hedelmää. Joustavan ja kehoa kuuntelevan asenteen hyödyt aletaan hiljalleen uskoa, vaikkeivät ne aina vielä toimikaan.
Kun perusasiat toimivat, niin sitten voi satsata pienempiin asioihin, kuten ravintolisiin, joiden käyttö on järkevöitynyt vuosien saatossa. Kun urheilullisten tavoitteiden kanssa ollaan tosissaan, niin käytössä on palautusvalmisteita, kreatiinia, kofeiinia, punajuurishotteja ja emäsvalmisteita. Harvemmin enää näkee epätoivoisia kikkailuja tai muita kyseenalaisia ratkaisuja, kuten aikoinaan suosittu tapa treenata paaston aikana, sillä sen ajateltiin parantavan rasvanpolttokykyä. Parempaan päin siis mennään, vaikka aina yksittäisissä tilanteissa ei siltä aina näytä. Jatketaan samaan suuntaan.
Artikkelin on kirjoittanut ravitsemusasiantuntija Patrik Borg.